Nappisilmä 4kk

Viikonloppuna tuli meidän neidillä kokonaista 4kk täyteen. Hurjaa vauhtia ollaan kasvettu ja nopeaati aika hujahtanut kuin siivillä. Ajattelin kirjoittaa meidän neidin taitoja, jotta muistetaan sitten myöhemminkin mitä hän oikein neljän kuukauden ikäisenä osasi, mistä piti, mitä inhosi, mitä muuta silloin tapahtui.

TAIDOT

• osaan kannatella päätäni hienosti vatsallani ja jaksan olla siinä jo pidempiäkin aikoja hermostumatta
• osaan kääntyä selältä mahalle kumpaakin kautta ja vahingossa olen kääntynyt muutaman kerran mahalta selälle takaisin
• mahalla ollessani potkin vinhasti jaloilla ja tahtoisin jo eteenpäin
• tahtoisin jo istua ja jumppaan jatkuvasti niskaani niin makuulla ollessa kuin sylissä istuessa ja osaankin jo punnertaa istualleen, kun saan ottaa kiinni äidin käsistä
• osaan tarttua leluihin ja pitää niistä kiinni kummallakin kädellä ja vaihtaa kättä
• osaan jokellella ja teenkin sitä nykyään taukoamtta
• osaan kiljaista ja olen löytänyt aivan uudenlaisia ääniä 

HARRASTUKSET

• harrastan muskaria ja osaan pitää jo marakasseja molemmilla käsillä
• harrastan myös vauvauintia ja urheasti yritän aina väsymyksestä huolimatta tsempata huuli mutrulla kunnes tulee itku

TYKKÄÄMISET

• pidän kylpyhetkistä, jolloin roiskutan vettä jaloilla ja käsillä
• käyn myös äidin kanssa suihkussa
• pidän babybjörnin sitteristä, kun joku keinuttaa minua
• innostun, kun äiti laulaa minulle ja nauramme yhdessä
• hymyilen pitkin päivää ja pidän siitä, että minulle annetaan paljon suukkoja poskille ja kun mahaani pussataan
• tykkään kun pappa painaa mahaani "piip, piip, piip" ja sen jälkeen nenääni "puup"
• rakastan raitista ilmaa ja kantoreppua
• haluaisin kokoajan vain tutkia ja tarkkailla erilaisia asioita ja tuijotan tarkasti vieraita ihmisiä
• laitan sormia suuhuni jatkuvasti ja ikeniäni kutittaa, lelutkin maistuu 
• lempileluni on minni musen ja kapten kalamare ja liberon amppari
• hoito pöydällä otan kiinni hyllyllä roikkuvasta mobiililelusta, josta tulee kiva musiikki, tykkään myös katsella neuvolasta saatua hymynaamaa
• alan hymyilemään, kun näen itseni ja äidin peilin kautta

PELOT/INHOT

• pelkään kovia ja yllättäviä ääniä, en pidä siitä kun äiti aivastaa
• en pidä parsakaalista, vaikka äiti yrittää sitä minulle syöttää
• aloin vierastaa 3,5kk iässä ensimmäistä kertaa neuvolan terveydenhoitajaa ja sen jälkeen famoa ja jopa pappaakin. Nyt se on mennyt vähän ohi
• haluaisin aina olla vain äidin kanssa, äiti on ollut tähän mennessä kolme kertaa pidemmän aikaa poissa (yhdet polttarit 6h, äidin hemmotteluilta 4h, lauantaivapaa 5h), jolloin pappa on minua hoitanut
• inhoan automatkoja kaksin äidin kanssa, jolloin olen yksin takapenkillä, kun äiti on vieressä ei minua pelota
• inhoan tällä hetkellä olla rattaissa, vaikka alkuun mutsy igon rattaat olivatkin mukavat, kun ei tarvinnut olla enää kopassa
• en viihdy sylissä enää vauva-asennoissa
• en pidä bodien päällepukemisesta 

RUOKA

• olen maistanut jo ensimmäistä kertaa soseita 16 viikon vanhana ja avaan suuni auki ammolleen kun lusikka tulee
•  syön jo puolipurkkia/monta jääpalallista porkkanaa ja perunaa, mangostakin pidän
• soseiden jälkeen olen alkanut puklailemaan enemmän eikä maito tahdo maittaa enää niin hyvin kuin ennen, välillä tahdon maitoa pullosta ja välillä tissistä
• saan vielä tissimaitoa öisin, aamuisin ja sillon kun kaipaan äitiä lähelle enkä suostu syömään pullosta. Äiti myös pumppaa minulle maitoa

UNI

• tahdon päivisin nukkua äidin lähellä kantorepussa ja käymmekin päivittäin reppulenkeillä ulkona, välillä naapurien kanssa
• yöt ja muutamat päiväunet nukun omassa pinnasängyssäni muumipussissa, jota ilman en saa unta
• nukahdan iltaunille VAIN äidin syliin, kun äiti pomppii minä sylissä sängyllä ja soittaa ja laulaa minulle "Den Blåa drömmen" kappaletta, nukahdan myös välillä auton hurinaääneen, joka tulee äidin puhelimesta
• nukun kolmet/neljät päiväunet päivässä
• rytmini on muuttunut nyt täysin ja haluan nukkumaan jo 18-19 välillä, jolloin herään ensimmäisen kerra klo3-4 aikaan ja seuraavan kerran seitsemältä

KAVERIT

• minulla on monta vauvakaveria, esimerkiksi naapurin Vivian, äidin entisen työkaverin Eevi, äidin lukiokaverin Elias, isän kavereiden joukossa on paljon samana vuonna syntyneitä kuin minä, joita en kuitenkaan näe kovin usein

MUUTA

• minua on tähän mennessä hoitanut yksi vieras ihminen (famo) äidin ja papan hääpäivänä, jolloin famo tuli långvikiin ja oli kanssani siellä kaksi tuntia
• alkuun minulla tuli maha kipeäksi d-vitamiinista, nyt saan sitä suihkeena mansikan makuisena ja avaan suuni, kun äiti antaa sen minulle

Viikonloppuhäät ja muita hulinoita

Haluan kirjoittaa, vaikka paraikaa minun pitäisi olla laittautumassa valmiiksi yöpuulle. Viikonloppu, ajattelin sen olevan minulle tilaisuus hetkeksi hengähtää. Mieskin voisi välillä hoitaa pikkiriikkiä. Toisin kuitenkin meni suunnitelmat kaikkineen. Viikonloppuna ystäväpariskuntamme meni naimisiin ja tarkoituksenamme oli viedä neiti hoitoon famolle. Juhlapaikka oli muutaman kilometrin päässä appivanhemmistani ja näin ollen olisi nopeasti päässyt paikalle, mikäli tilanne sitä olisi vaatinut. Miksi kirjoitan olisi? No perjantaina menimme illasta kokeilemaan, miten pullosta ruokinta onnistuisi famon toimesta. Edellisenä päivänä kaverini oli ollut kylässä ja aina kun kaverini otti neidin syliin meni suupielet mutruun ja itkuhan siinä tuli. Ajattelin, että ei kai se nyt ihan vielä voi vierastaa, vaikka viime neuvolakäynnillä oli siitä jo merkkejä. No sama tapahtui tietenkin myös famon luona. Riitti, kun famo otti neidin syliin. Siinä oli jo tarpeeksi jännitystä meidän pienoiselle ja mitä kauemmin famo piti häntä sylissä sitä kovemmaksi itku kävi. Eihän siitä sitten mitään tullut. Jouduimme ilmoittamaan ystäväpariskunnallemme, että nyt olisi otettava perheen kolmaskin jäsen mukaan tai muuten pitäisi meidän jättää kokonaan juhlat juhlimatta.Hääthän oli tarkoitus olla lapsettomat, minkä hyvin kyllä ymmärtää. Pitäisihän jokaisen saada päättä, minkälaiset juhlat pitää, mutta toki se rajoittaa monia osallistujia siinä tapauksessa. Onneksi he ymmärsivät ja menimme juhliin koko perheen voimin.

Juhlat sujuikin mahtavissa merkeissä. Miten se aina onkin niin, että kodin ulkopuolella sitä ollaan niin nätisti, aivan enkeleitä. On paljon seurattavaa ja ihmeteltävää. Alkumaljan ajan neiti jaksoi istua rattaissa turvakaukalossa, joka oli liitetty adaptereilla kiinni muuten todella kätevää!! Olimme melko pitkän ajan, varmaan tunnin verran siinä ulkosalla. Imetinkin kerran imetyssuojan kanssa noin 20 minuutin ajan. Pöydän ääressä jaksoi istua tovin. Tietysti se vaati taitoa, heijausta, hytkyttelyä, lempilelua minni hiirtä ja mitä näitä nyt on. Sitten oli jo vuoro hakea ruokaa. Tässä vaiheessa pappa sai ottaa syliin papalla tarkoitan isiä, mutta meillä kaksikielisessä perheessä emme suomeksikaan kutsu pappaa isiksi. Sain haettua ruokani ja oli papan vuoro. Ja taas vuoron vaihto. Sain syödä ensin, kuitenkin kokoajan takaraivossa kiire vei minulta aikalailla nautinnon koko hommasta. Eipä pappakaan päässyt siitä kovin nauttimaan, kun jo oli aika antaa taas maitoa. Tällä kertaa pullosta.

Häät alkoivat 16 aikaan ja lähdimme juhlista vähän vaille yhdeksän. Pitkään pieni jaksoi. Tässä välissä ehdimme syöttää häntä kaksi kertaa imettäen ja kaksi kertaa pullosta. Nukkua hän ei juuri malttanut, mitä nyt puoli tuntia tulan kantorepussa mikä on muuten elämäni pelastus!! Jos ei muualle niin siihen neiti nukahtaa. Yleensä melko helposti. Niin, kunnes joku taas naurahti liian kovaan. Meidän neiti on herkkä yllättäville ja koville äänille. Ehkä kotona vähän liiaksikin varotaan kolistelemasta, sillä oma väsymys painaa aina päälle, emmekä halua missään nimessä, että neiti herää kun tunteja on häntä nukutettu.

En katsonut kelloa, kun pappa lähti pikkiriikin kanssa ulos rattailla kävelemään. Huomasimme, että väsy painaa luomia ja hänet olisi saatava nukkumaan. Yleensä tähän aikaan on pitkän unen aika. Ajattelimme, että juhlissa olisi kiva olla vähän pidempään, vaikka ensi ajatus oli ollut lähteä jo 19 aikoihin. Neiti kuitenkin viihtyi niin hyvin ja oli rauhallinen pääsääntöisesti, ette meillä ollut kiirettä. Istuin pöydän ääressä juttelemassa ja puhelin tietysti äänet päällä. Mutta trubaduuri soitti niin kovaa, etten kuullut puhelinta. 2 vastaamatonta puhelua, kunnes katsoin vilkkuvaa valoa. Vastasin heti ja kuulin neidin huutavan täyttä kurkkua taustalla. Näinhän se sitten loppuikin. Ne ihanat juhlat. Juoksen sumussa ulos rakennuksesta, soitan miehelleni uudestaan ja huudan missä ihmeessä sä olet. Suuntaan ohjeiden saattamana kohti heitä ja kaappaan rakkaan syliini. Kyyneleet valuu pitkin poskia ja itku on sydäntäsärkevää. Ihan kuin olisi hengenhätä. Miten se tuntuukaan äidistä niin kamalalta. En meinannut saada häntä rauhoittumaan. Auto päälle, rattaat kasaan ja kaikki tavarat mukaan. Mieheni meni sanomaan heipat ja mei jäimme parkkipaikalle odottamaan. Siinä lopulta sain hänet rauhoittumaan. Sekin aika tuntui ikuisuudelta. Ei sitä ymmärrä, ennen kuin itse sen kokee. Millaista on kun oma lapsi huutaa. Ei se muiden vauvojen itku tunnu miltään, mutta kun oma. Ja autoonhanhan hän nukahti muutamassa minuutissa. Yö menikin sitten hänen kuuden tunnin unien jälkeen tuttia suhun laitellen, kunnes lopulta noustiin noin 3.30 aikaan. Meni kaksi tuntia saada hänet takaisin nukkumaan. Vaipanvaihto, imetys, nukutus, imetys ja taas nukutus, tuttia suuhun, pyörimistä, hyörimistä kunnes nukahti. Itse sain unenpäästä kiinni joskus 5 aikaan ja 7 aikaan hän oli taas hereillä. Mutta, kun pappa ei kelpaa. Äiti vain. Ja nyt voin todella sanoa olevani jaksamisen rajamailla. Uupunut, väsynyt. Ja joku sanoi, että vauvavuosi se on ihanaa aikaa. Eihän ne vauvat muuta kuin nuku ja syö. Meillä ei ainakaan näin ole. Juuri nukkuminen ja syöminen tuottavat eniten haasteita. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. Yritän muistaa nämä hetket jos tekee mieli hankkia toinen lapsi. Vauvakuumetta mulle ei ainakaan koskaan enää tule jos ne vauvat on tämmöisiä. Ihaniahan ne on sillä mahtavalla hymyllään, joka sulattaa sydämen. Mutta näinä hetkinä sitä toivoisi saavansa edes nukkua enemmän kuin neljä tuntia katkonaisesti, syödä ilman toista kiinni itsessä, käydä suihkussa tai edes vessassa rauhassa. Pahin kuitenkin varmasti väsymys, joka tekee itsestä kiukkuisen ja kärttyisän, joten nyt käyn pesemässä hampaat ja painun nukkumaan.

Onko muilla arki tällaista? vai onko se vain sitä ihanaa vauva-arkea, jossa vauva vain syö ja nukkuu ja välillä jokeltelee ja seurustelee päivän ilona?

Puhki, poikki, maahan lyöty silti onnellinen äiti

Päiviin en oo koneen äärelle ehtinyt. Meillä neiti on pitänyt huolen siitä, ettei äidin huomio vahingossakaan jouda muualle. Voin sanoa, että nämä 4kk hulinat on vetäneet mut aivan uuvuksiin. Päiväunet, niin mitkä? Jokainen päivä nyt jo ainakin reilu viikon ajan on kitisty, niin että pää meinaa räjähtää ja korvia särkee. Hytkyti hytkyti, heijaa, heijaa, tuttia suuhun, päätä riuhtoo, käsillä raapii, jaloilla potkii, laula, älä laula, omaan sänkyyn, eikun syliin, eikun kantoliinaan ja hytkyti hytkyti. Vihdoin nukahti. Ja kun nukkuu, en osaa rentoutua. Pelkään joka sekunti, että joko se herää ja aloitetaan alusta. Unta hän tarvitsee... Ennen meillä oli niinkin helppoa, että tyttö syliin, toinen käsi poskelee, toisella tutista kiinni ja vähän heijausta ja jo silmät meni kiinni ja siirto sänkyyn. Tähän kului aikaa arviolta 15minuuttia. Tahdon sen takas, sen ihanan helpon arjen. Toki silloinkin oli kitinää ja turhautumista, mutta 24/7 kiinni oleminen tuossa pikku ihanuudessa on uuvuttavaa ilman yhtäkään taukoa.

Sitä ei voinut aavistaakkaan, ennen kuin itse kokee äitiyden ilot, riemut, mutta samoin myös surut ja uupumuksen. Niin paljon hän antaa, niin paljon ottaa. Nyt ymmärrän ystävääni, joka kahden lapsen äitinä pääsi yksin hotelliin yöksi, kävi shoppailemassa ja nautti herkuista, ruoasta, omasta ajasta. Aiemmin olisin ajatellut; kuka nyt yksin haluaa tuota tehdä. Onpas ikävää. Nyt sitä kaipaa sitä hiljaisuutta ja aikaa vain itsensä kanssa.

Ajatukset siitä mitä laitan päälle, mikä näyttää hyvältä, mitä ripsiväriä ostaisin, mitä ruokaa laittaisin, mitä tehtäisiin viikonloppuna, mitä menee elokuvissa, koska saisin syödä taas ravintolassa tai ylipäätään syödä, syödä kunnon ruokaa ja vielä lämpimänä. Nämä kaikki on vahtuneet toisiin. Nyt meillä kilpaillaan miehen kanssa kumpi käy kaupassa, aiemmin se oli pakkopullaa. Kuka saa viedä roskat. Pääsisi edes hetkeksi pois, raittiiseen ulkoilmaan ihan vain YKSIN. Kaapista ottaa ensimmäiset vaatteet mitä päälleen ehtii pukea, usein kuljetaan kotosalla kyllä vain alusvaattesillaan, kunnes huomaan kellon olevan jo aivan liikaa. Ripsiväriä saatika meikkiä ei ehdi laittaa tai jos on hetki aikaa en todellakaan käytä sitä meikkaamiseen. Ravintolassa on käyty tasan kaksi kertaa, toinen oli lounas appivanhempien kanssa, lilla mukana tietenkin ja toinen eidän hääpäivä. Elokuvista ei voi edes haaveilla.

Mutta, ettei menisi ihan vain ikävyyksien lausumiseen on tässä arjessa jotain ihanaakin. Kun on ollut edes hetken poissa tulee jo ikävä. Kaipaa sitä ihanaa hymyä, jokeltelua, tarkkaa tapittavaa katsetta, lämpöä, sitä tuoksua. Kehitystä. Sitä on mahtava seurata. Se on se meidän ihan oma pieni vauva, joka jo tarttuu leluihin kahdella kädellä. Osaa vaihtaa kädestä toiseen, pungertaa niskaa ylös ja tahtoo istumaan vaikkei ihan taidot taikka selkäranka kestä. Maistelee jo perunaa pienin annoksin, käy muskarissa ja rakastaa vauvauintia, vaikka välillä väsymys vie voiton.

Mitä olisi elämä ilman tätä nyyttiä. Ei yhtikäs mitään. Mulla on suurempi merkitys. Tämä pieni on minun varassani. Joka ikisen asian minä annan hänelle, ruokaa rinnoistani, turvaa, suojaa, puhtaan vaipan ja vaatteet, autan uneen kun ei itse pysty. Pyyhin kyynelet, vien lääkäriin, kun sairastaa ja laitan tippoja silmiin kahden tunnin välein. Herään yöllä täsmälleen niin monta kertaa, kuin hän vaatii. Hätä taikka nälkä. Minä kuulen itkut, enkä voi olla vastaamatta. Kai se on tällaista olla äiti, niin ihanaa, mutta samalla niin kamalaa. Täyspäiväistä työtä.