Haluan kirjoittaa, vaikka paraikaa minun pitäisi olla laittautumassa valmiiksi yöpuulle. Viikonloppu, ajattelin sen olevan minulle tilaisuus hetkeksi hengähtää. Mieskin voisi välillä hoitaa pikkiriikkiä. Toisin kuitenkin meni suunnitelmat kaikkineen. Viikonloppuna ystäväpariskuntamme meni naimisiin ja tarkoituksenamme oli viedä neiti hoitoon famolle. Juhlapaikka oli muutaman kilometrin päässä appivanhemmistani ja näin ollen olisi nopeasti päässyt paikalle, mikäli tilanne sitä olisi vaatinut. Miksi kirjoitan olisi? No perjantaina menimme illasta kokeilemaan, miten pullosta ruokinta onnistuisi famon toimesta. Edellisenä päivänä kaverini oli ollut kylässä ja aina kun kaverini otti neidin syliin meni suupielet mutruun ja itkuhan siinä tuli. Ajattelin, että ei kai se nyt ihan vielä voi vierastaa, vaikka viime neuvolakäynnillä oli siitä jo merkkejä. No sama tapahtui tietenkin myös famon luona. Riitti, kun famo otti neidin syliin. Siinä oli jo tarpeeksi jännitystä meidän pienoiselle ja mitä kauemmin famo piti häntä sylissä sitä kovemmaksi itku kävi. Eihän siitä sitten mitään tullut. Jouduimme ilmoittamaan ystäväpariskunnallemme, että nyt olisi otettava perheen kolmaskin jäsen mukaan tai muuten pitäisi meidän jättää kokonaan juhlat juhlimatta.Hääthän oli tarkoitus olla lapsettomat, minkä hyvin kyllä ymmärtää. Pitäisihän jokaisen saada päättä, minkälaiset juhlat pitää, mutta toki se rajoittaa monia osallistujia siinä tapauksessa. Onneksi he ymmärsivät ja menimme juhliin koko perheen voimin.
Juhlat sujuikin mahtavissa merkeissä. Miten se aina onkin niin, että kodin ulkopuolella sitä ollaan niin nätisti, aivan enkeleitä. On paljon seurattavaa ja ihmeteltävää. Alkumaljan ajan neiti jaksoi istua rattaissa turvakaukalossa, joka oli liitetty adaptereilla kiinni muuten todella kätevää!! Olimme melko pitkän ajan, varmaan tunnin verran siinä ulkosalla. Imetinkin kerran imetyssuojan kanssa noin 20 minuutin ajan. Pöydän ääressä jaksoi istua tovin. Tietysti se vaati taitoa, heijausta, hytkyttelyä, lempilelua minni hiirtä ja mitä näitä nyt on. Sitten oli jo vuoro hakea ruokaa. Tässä vaiheessa pappa sai ottaa syliin papalla tarkoitan isiä, mutta meillä kaksikielisessä perheessä emme suomeksikaan kutsu pappaa isiksi. Sain haettua ruokani ja oli papan vuoro. Ja taas vuoron vaihto. Sain syödä ensin, kuitenkin kokoajan takaraivossa kiire vei minulta aikalailla nautinnon koko hommasta. Eipä pappakaan päässyt siitä kovin nauttimaan, kun jo oli aika antaa taas maitoa. Tällä kertaa pullosta.
Häät alkoivat 16 aikaan ja lähdimme juhlista vähän vaille yhdeksän. Pitkään pieni jaksoi. Tässä välissä ehdimme syöttää häntä kaksi kertaa imettäen ja kaksi kertaa pullosta. Nukkua hän ei juuri malttanut, mitä nyt puoli tuntia tulan kantorepussa mikä on muuten elämäni pelastus!! Jos ei muualle niin siihen neiti nukahtaa. Yleensä melko helposti. Niin, kunnes joku taas naurahti liian kovaan. Meidän neiti on herkkä yllättäville ja koville äänille. Ehkä kotona vähän liiaksikin varotaan kolistelemasta, sillä oma väsymys painaa aina päälle, emmekä halua missään nimessä, että neiti herää kun tunteja on häntä nukutettu.
En katsonut kelloa, kun pappa lähti pikkiriikin kanssa ulos rattailla kävelemään. Huomasimme, että väsy painaa luomia ja hänet olisi saatava nukkumaan. Yleensä tähän aikaan on pitkän unen aika. Ajattelimme, että juhlissa olisi kiva olla vähän pidempään, vaikka ensi ajatus oli ollut lähteä jo 19 aikoihin. Neiti kuitenkin viihtyi niin hyvin ja oli rauhallinen pääsääntöisesti, ette meillä ollut kiirettä. Istuin pöydän ääressä juttelemassa ja puhelin tietysti äänet päällä. Mutta trubaduuri soitti niin kovaa, etten kuullut puhelinta. 2 vastaamatonta puhelua, kunnes katsoin vilkkuvaa valoa. Vastasin heti ja kuulin neidin huutavan täyttä kurkkua taustalla. Näinhän se sitten loppuikin. Ne ihanat juhlat. Juoksen sumussa ulos rakennuksesta, soitan miehelleni uudestaan ja huudan missä ihmeessä sä olet. Suuntaan ohjeiden saattamana kohti heitä ja kaappaan rakkaan syliini. Kyyneleet valuu pitkin poskia ja itku on sydäntäsärkevää. Ihan kuin olisi hengenhätä. Miten se tuntuukaan äidistä niin kamalalta. En meinannut saada häntä rauhoittumaan. Auto päälle, rattaat kasaan ja kaikki tavarat mukaan. Mieheni meni sanomaan heipat ja mei jäimme parkkipaikalle odottamaan. Siinä lopulta sain hänet rauhoittumaan. Sekin aika tuntui ikuisuudelta. Ei sitä ymmärrä, ennen kuin itse sen kokee. Millaista on kun oma lapsi huutaa. Ei se muiden vauvojen itku tunnu miltään, mutta kun oma. Ja autoonhanhan hän nukahti muutamassa minuutissa. Yö menikin sitten hänen kuuden tunnin unien jälkeen tuttia suhun laitellen, kunnes lopulta noustiin noin 3.30 aikaan. Meni kaksi tuntia saada hänet takaisin nukkumaan. Vaipanvaihto, imetys, nukutus, imetys ja taas nukutus, tuttia suuhun, pyörimistä, hyörimistä kunnes nukahti. Itse sain unenpäästä kiinni joskus 5 aikaan ja 7 aikaan hän oli taas hereillä. Mutta, kun pappa ei kelpaa. Äiti vain. Ja nyt voin todella sanoa olevani jaksamisen rajamailla. Uupunut, väsynyt. Ja joku sanoi, että vauvavuosi se on ihanaa aikaa. Eihän ne vauvat muuta kuin nuku ja syö. Meillä ei ainakaan näin ole. Juuri nukkuminen ja syöminen tuottavat eniten haasteita. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. Yritän muistaa nämä hetket jos tekee mieli hankkia toinen lapsi. Vauvakuumetta mulle ei ainakaan koskaan enää tule jos ne vauvat on tämmöisiä. Ihaniahan ne on sillä mahtavalla hymyllään, joka sulattaa sydämen. Mutta näinä hetkinä sitä toivoisi saavansa edes nukkua enemmän kuin neljä tuntia katkonaisesti, syödä ilman toista kiinni itsessä, käydä suihkussa tai edes vessassa rauhassa. Pahin kuitenkin varmasti väsymys, joka tekee itsestä kiukkuisen ja kärttyisän, joten nyt käyn pesemässä hampaat ja painun nukkumaan.
Onko muilla arki tällaista? vai onko se vain sitä ihanaa vauva-arkea, jossa vauva vain syö ja nukkuu ja välillä jokeltelee ja seurustelee päivän ilona?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti