Puhki, poikki, maahan lyöty silti onnellinen äiti

Päiviin en oo koneen äärelle ehtinyt. Meillä neiti on pitänyt huolen siitä, ettei äidin huomio vahingossakaan jouda muualle. Voin sanoa, että nämä 4kk hulinat on vetäneet mut aivan uuvuksiin. Päiväunet, niin mitkä? Jokainen päivä nyt jo ainakin reilu viikon ajan on kitisty, niin että pää meinaa räjähtää ja korvia särkee. Hytkyti hytkyti, heijaa, heijaa, tuttia suuhun, päätä riuhtoo, käsillä raapii, jaloilla potkii, laula, älä laula, omaan sänkyyn, eikun syliin, eikun kantoliinaan ja hytkyti hytkyti. Vihdoin nukahti. Ja kun nukkuu, en osaa rentoutua. Pelkään joka sekunti, että joko se herää ja aloitetaan alusta. Unta hän tarvitsee... Ennen meillä oli niinkin helppoa, että tyttö syliin, toinen käsi poskelee, toisella tutista kiinni ja vähän heijausta ja jo silmät meni kiinni ja siirto sänkyyn. Tähän kului aikaa arviolta 15minuuttia. Tahdon sen takas, sen ihanan helpon arjen. Toki silloinkin oli kitinää ja turhautumista, mutta 24/7 kiinni oleminen tuossa pikku ihanuudessa on uuvuttavaa ilman yhtäkään taukoa.

Sitä ei voinut aavistaakkaan, ennen kuin itse kokee äitiyden ilot, riemut, mutta samoin myös surut ja uupumuksen. Niin paljon hän antaa, niin paljon ottaa. Nyt ymmärrän ystävääni, joka kahden lapsen äitinä pääsi yksin hotelliin yöksi, kävi shoppailemassa ja nautti herkuista, ruoasta, omasta ajasta. Aiemmin olisin ajatellut; kuka nyt yksin haluaa tuota tehdä. Onpas ikävää. Nyt sitä kaipaa sitä hiljaisuutta ja aikaa vain itsensä kanssa.

Ajatukset siitä mitä laitan päälle, mikä näyttää hyvältä, mitä ripsiväriä ostaisin, mitä ruokaa laittaisin, mitä tehtäisiin viikonloppuna, mitä menee elokuvissa, koska saisin syödä taas ravintolassa tai ylipäätään syödä, syödä kunnon ruokaa ja vielä lämpimänä. Nämä kaikki on vahtuneet toisiin. Nyt meillä kilpaillaan miehen kanssa kumpi käy kaupassa, aiemmin se oli pakkopullaa. Kuka saa viedä roskat. Pääsisi edes hetkeksi pois, raittiiseen ulkoilmaan ihan vain YKSIN. Kaapista ottaa ensimmäiset vaatteet mitä päälleen ehtii pukea, usein kuljetaan kotosalla kyllä vain alusvaattesillaan, kunnes huomaan kellon olevan jo aivan liikaa. Ripsiväriä saatika meikkiä ei ehdi laittaa tai jos on hetki aikaa en todellakaan käytä sitä meikkaamiseen. Ravintolassa on käyty tasan kaksi kertaa, toinen oli lounas appivanhempien kanssa, lilla mukana tietenkin ja toinen eidän hääpäivä. Elokuvista ei voi edes haaveilla.

Mutta, ettei menisi ihan vain ikävyyksien lausumiseen on tässä arjessa jotain ihanaakin. Kun on ollut edes hetken poissa tulee jo ikävä. Kaipaa sitä ihanaa hymyä, jokeltelua, tarkkaa tapittavaa katsetta, lämpöä, sitä tuoksua. Kehitystä. Sitä on mahtava seurata. Se on se meidän ihan oma pieni vauva, joka jo tarttuu leluihin kahdella kädellä. Osaa vaihtaa kädestä toiseen, pungertaa niskaa ylös ja tahtoo istumaan vaikkei ihan taidot taikka selkäranka kestä. Maistelee jo perunaa pienin annoksin, käy muskarissa ja rakastaa vauvauintia, vaikka välillä väsymys vie voiton.

Mitä olisi elämä ilman tätä nyyttiä. Ei yhtikäs mitään. Mulla on suurempi merkitys. Tämä pieni on minun varassani. Joka ikisen asian minä annan hänelle, ruokaa rinnoistani, turvaa, suojaa, puhtaan vaipan ja vaatteet, autan uneen kun ei itse pysty. Pyyhin kyynelet, vien lääkäriin, kun sairastaa ja laitan tippoja silmiin kahden tunnin välein. Herään yöllä täsmälleen niin monta kertaa, kuin hän vaatii. Hätä taikka nälkä. Minä kuulen itkut, enkä voi olla vastaamatta. Kai se on tällaista olla äiti, niin ihanaa, mutta samalla niin kamalaa. Täyspäiväistä työtä.